Olin lyhyellä työmatkalla Englannissa ja sattumoisin lähellä yliopistoa, josta valmistuin lähestulkoon täsmälleen 20 vuotta sitten.
Matka ja 20 vuoden takaiset muistot kirvoittivat pitkästä aikaa kynäni taas vauhtiin. Muistan kuinka yliopistoni taloustieteiden proffa vertasi yhdellä luennollaan lisääntyvien tuotantopanosten tuomaa vähenevää hyötyä Mars-patukan syömiseen. Valitettavasti en muista virallista talousteorian nimeä, mutta ajatuksena oli se, että makeannälkää tyydytettäessä ensimmäisestä Marsista saatu nautinto on aivan toista suuruusluokkaa kuin toisesta ja sitä seuraavista patukoista. Toisin sanoen nautinto muuttuu ähkyksi ja lopulta pahaksi oloksi.
Tämä luento tuli mieleeni aamulenkilläni hotellini lähellä. Asuin Gatwickin lentokentän lähellä, tiheästi asutulla ja vilkkaasti liikennöidyllä seudulla. Taajama-alueella oli arviolta n. 30-40 000 asukasta – jos voi edes taajamasta puhua, koska asutusta oli joka puolella tasaisesti. Aloitin reitin juoksemalla mutaisia alamäkiä lehmien ja hevosaitausten läpi kohti sateisia asfalttiylämäkiä hotellille takaisin. Asfalttiosuuksista puuttui suurelta osin erilliset kävely- ja pyörätiet, joihin olemme Suomessa tottuneet tai totutettu? Matkani taittuikin näiltä osin pehmeän kosteassa nurmessa, jossa samalla putsasin pahimmat mudat pois. Samoihin nurmi- ja mutaosuuksiin upposi ainakin kahden bisnesnaisen korkokenkäparit ja kolmen pikkukoululaisen kiillotetut nahkasaappaat. Yhdessä vaiheessa nurmikin loppui kesken ja tuli kyltti ”jalankulkua ei ¾ mailin matkalta”. Oli vain pakko kääntyä ja etsiä kiertotie. Tietä jouduin kysymään muutaman kerran, mutta hyvin löysin kaikesta huolimatta tuntia myöhemmin perille.
Vertailuksi otin mielessäni lapsuudenmaisemani, kahden tuhannen asukkaan taajaman, jossa on hiljattain uusittu taajaman läpi kulkevat jalankulku – ja pyörätiet. Ne tuntuvat pehmeään nurmeen verrattuna kolmikaistaisilta valtateiltä! Harvaanasutussa Suomessa on aika hulppeasti asiat vai..… onko Suomessa saavutettu hyvinvointiähky missä kohta mikään ei tunnu miltään, mutta silti odotetaan yhteiskunnalta aina vaan enemmän, antamalla itse vähemmän? Professori Petri Parvinen kuvaa ilmiötä sanoilla: ” ei jaksa, ei viitsi, ei kykene”. Vai onko ne kuuluisat tuotantopanokset vain allokoituneet vinoutuneesti, sillä….
Suomessa on sotea, kuntauudistusta, brändiselvitystä, teamfinlandia ja selvitystyöryhmiä joka lähtöön. Puhutaan kustannusleikkauksista ja veronkorotuksista. Veroja nostetaan, lasketaan ja nostetaan sen mukaan kenen nilkkaan ehdotus eniten kalahtaa ja kustannusleikkauksien osalta odotetaan eri työryhmien ja selvitysmiesten ja -naisten lausuntoja. Isossa-Britanniassa veroja korotettiin ja kustannuksia karsittiin kerralla rajummin, myös terveydenhuoltopuolella ja kappas rakentaminen on melkein kohta ylikuumenemistilassa. Nuorten oppisopimuskoulutusmalli tuntuu olevan hyvin yhteiskuntaan integroitu työllistämismalli, kuten Saksassa. Samaan aikaan Suomessa syrjäytyneiden määrä kasvaa, mielenterveyssairaudet lisääntyvät ja osa työttömistä on jo heittänyt pyyhkeen kehiin eikä edes hae töitä. Oppisopimushankkeet tuntuvat olevan aktiivisen naisverkoston toiminnan varassa ja lastensairaalaa pitää rakentaa joukkorahoituksen keinoin-mikä kyllä hankkeena on aivan verraton vaikkakin periaattellisesti lähtökohdiltaan nurinkurinen. Hanke on kuitenkin niitä harvoja, joissa on siirrytty sanoista tekoihin.
Entinen pankkiiri Stefan Törnqvist on ehdottanut Suomelle devalvaatiota kilpailukyvyn palauttamiseksi ja markkaa takaisin. Markkaa en haluaisi takaisin, mutta haluaisin haastaa meitä kaikkia devalvoimaan kohtuuttomiksi kasvaneita hyvinvointivaateitamme ja keskittämään huomion perusasioihin. Suomi on saavuttanut mielestäni ähkyn, jota voi helpottaa vain syömällä vähemmän tai vaihtamalla ruokavaliota.
Sanoista tekoihin ja enemmän vähemmällä kiitos.
