Viime viikolla Tukholmassa käydessäni intouduin keskustelemaan taksikuskin kanssa. Hän oli vuosia sitten maahan muuttanut kurdi, nyt jo harmaantuva ystävällinen vanha mies. Keskustelumme meni nopeasti jo 30 vuotta jatkuneeseen sotaan, jossa kurdit eritoten Turkin puolella puolustavat oikeuksiaan.  Hänen mukaan, liekö toiveajattelua, ratkaisu pitkään konfliktiin on lähestymässä.  Isoimmaksi syyksi hän antoi sen, että äidit eivät ole enää valmiita uhraamaan poikiaan maansa puolesta. Hän luetteli useita perheitä, joissa äidit ovat nousseet näkyvään kapinaan –  tuoneet  syvällisen äänensä kuuluviin.  Jäin miettimään asiaa myöhemmin.  Olisiko maailmassa vähemmän verenvuodatusta jos äitien ääni olisi kuuluvampi.

Myöhemmin samana päivänä tapasin paikallisen naisvaikuttajan, jonka kanssa puhuimme naispuolisten johtajien ja hallitusjäsenten määristä.  Norja oli ensimmäisiä maita, joissa lakisääteisten naiskiintiöiden avulla saatiin naisten äänet näkyviksi.  Valitettavasti kaikki kokemukset eivät ole ainoastaan positiivisia, vaikka kiintiöiden avulla naisten määrät hallituksissa nousivatkin 9 %:sta 42 %:iin. Jonkun tilaston mukaan kiintiöillä oli käänteinen vaikutus pörssikurssien kehitykseen kyseisissä yhtiöissä.  Onko kiintiö siis sittenkään oikea tie saada ääni kuuluviin? Suomessa Heidi Hautala puolustaa kiintiöitä.  Itse väitän, että asia on hieman monimutkaisempi.

On tärkeää, että yritysrakenne, palkitseminen ja formaali hierarkia ovat kunnossa, epäformaalit verkostoitumiskanavat eläväiset, symbolit ja tittelit ajanmukaiset ja lopuksi tietenkin naisen oma reflektointi johtamiseensa kohdallaan.  Usein sanotaan, että isoin este etenemiselle ja äänensä saamiselle kuuluviin on nainen itse. Minusta tämä pitää hyvin paikkaansa.

Lasikatto rikotaan teoilla, niin on aina tehty.  Isoäitini huolehti toisen maailmansodan aikaan useasta huushollista kovassa pakkasessa.  Hänen äänensä oli näkyvä ja kantava.   Jatketaan tekoja ja tuodaan äänemme kuuluviin , niin kurdiäiditkin tekevät.